Olen ilmeisesti aina muistuttanut ulkonäöltäni kestävyysurheilijaa, sillä minulta on kyselty viimeiset kaksikymmentä vuotta, olenko juossut maratonia. Olen sinnikkäästi vastannut, että ehdin kyllä juosta maratoneja sitten, kun vaivalla nuorena hankkimani nopeusominaisuudet ovat kadonneet. Viime kesänä tämä ilmeisesti sitten tapahtui. Paitsi että maraton ei enää riitä. Mutta olen todella onnellinen, että olen harjoitellut mm. 10-ottelua, sillä noiden ominaisuuksien jäämistäkin on todella paljon hyötyä kivikkoisilla ja huonokulkuisilla poluilla.
Luultavasti geeniperimäni on enemmän kestävyys- kuin nopeusvoittoinen. Tästä huolimatta ajauduin jo lapsena hiihdosta nopeusvoimalajeihin yksinkertaisesti siitä syystä, että sieltä löytyi mielekäs ja hyvin organisoitu treeniporukka. Laji oli tuolloin yleisurheilu. Koska en ollut missään lajissa erityisen hyvä, tieni johti väistämättä moniotteluihin, joka oli muutenkin paras laji, koska sai tehdä kaikkea. Siinäkään en niittänyt suurta mainetta, ja yleisurheilu loppui osin vaivojen vuoksi aikuisiän kynnyksellä.
”Urheilu-urani” ei ehtinyt kuitenkaan olla pitkää aikaa tauolla, kun minua kyseltiin jalka- ja lentopallon pariin. Suostuin tietenkin, koska en hennonut kieltäytyäkään. Tässä vaiheessa arvostukseni menneiden vuosien yleisurheilutreeniä kohtaan nousi hurjasti. Huomasin nimittäin, että monipuolisen treenitaustani ansiosta pysyin molemmissa palloilulajissa hyvin muiden matkassa, vaikka pallonkäsittelytaitoni olivat olemattomat. Lentopalloon olin lisäksi puoli metriä liian lyhyt.
Lentopallossa polkuni johti jo melko nuorena valmentajaksi, siinä pienestä koosta ei ollut niin paljon haittaa. Kokemattomuudesta huolimatta valmentaminen oli alusta saakka minulle luontaista. En olisi itseasiassa varmaan itse edes hoksannut luontaisia valmentajan taipumuksiani, mutta silloiset pelikaverini pitivät jotenkin itsestään selvänä, että alkaisin valmentamaan, jos en enää jatkaisi peliuraa. Urheiluvalmennus jäi paikkakunnanvaihdosten myötä, ja valmennustyö jatkuu ainakin tällä erää enää kuntoilijoiden parissa.
Nykyään myös kestävyyslajeja harrastavien kuntoilijoiden valmennuksessa on tapahtunut selkeä muutos, eikä treenaaminen ole enää niin mustavalkoista. Ennen kestävyyslajin harrastaja harjoitteli kestävyyttä, ja nopeusvoimalajin harrastaja nopeutta ja voimaa. Nyt jopa satojen kilometrien ultramatkojen juoksijat treenaavat maksimi- ja nopeusvoimaa, koska se tuo askeleeseen huomattavasti taloudellisuutta, ja kivikkoisella polulla eteneminenkin on helpompaa. Olen entistä kiitollisempi, että aikanaan yritin tehdä hitaasta kropastani nopeaa, vaikka siitä ei oikein sitten tullut kestävää eikä nopeaa.
Polkujuoksussa monipuolisesta taustasta on valtavasti hyötyä. Lisäksi nopeusvoiman treenaaminen on ennestään tuttua ja mielekästä. Moni voisi ajatella, että valmistautuessani ensimmäiselle ultramatkalleni elokuussa 2020, treeni olisi koostunut pitkistä ja puuduttavista juoksulenkeistä. Tottakai pitkiäkin lenkkejä tarvitaan, mutta etenkin viimeisten viikkojen aikana vietin paljon aikaa urheilukentällä kuulaa heitellen, loikkien ja teräviä vetoja ottaen. Melkein kuin olisin valmistautumassa 10-otteluun.
Ensipuraisuni polkujuoksuun koin 16.9.2017 Ylivieskan Törmälässä. Siitä puraisusta jäi niin hyvä maku suuhun, että taisinpa tietää heti, että laji vie minut mukanaan. Jälkikäteen ajateltuna hieman hävettää ja naurattaa, kun kyselin hermostuneena kisaa järjestävältä tutultani Myllylahden Matilta neuvoja valmistautumiseen, ja itse 16km:n kisaan. Johon olin vieläpä varmuuden vuoksi ilmoittautunut retkisarjaan ilman ajanottoa. Minut tuntevat eivät olleet yllättyneitä kuullessaan, miten pedantisti valmistauduin koitokseen. Juoksukilometrejä en ehtinyt juurikaan kerätä alle, ja tämä tietysti hermostutti. 16km ei välttämättä kuulosta kovin pitkältä matkalta, mutta Törmälän maasto on paikoittain melko haastava, enkä ollut koskaan juossut niin pitkää matkaa edes tiellä.
Retkisarjalaisen statuksesta ei ollut tietoakaan, kun huomasin rauhallisen alun jälkeen kilpasarjalaisten selkiä tulevan vastaan loppumatkalla. Vilkku päälle ja ohi! Tämäkin on jännä piirre pidemmillä matkoilla. Useissa kisoissa pidemmät ja lyhyemmät reitit kohtaavat loppumatkasta. Taakse jätettyjen kilometrien jo painaessa, jonkun ohittaminen tuo lisää virtaa. Sanoinkin joskus, että ihan sama vaikka ohitettavalla olisi marjaämpäri kourassa, ohittaminen tuo aina uskoa omaan jaksamiseen.
Seuraava pidempi haaste oli silloiseen Pohjanmaan Polkujuoksu Cup:iin kuuluva Raahen 30 km:n kilpailu kesällä 2018. Olin jälleen yhteydessä Mattiin, joka oli ennen terveyshaasteitaan Cupin kärkijuoksijoita. “Syömään sinne ei lähdetä”. Siinä vaiheessa ohje kuulosti raa’alta, mutta ymmärrän nyt, että tuokin matka oli niin lyhyt, ettei siihen kovin tukevia eväitä tarvittu. Olen juossut Raahen polkujuoksun nyt kaksi kertaa. 2018 tankkaaminen ei ollut oikein hallussa, mutta alkuvaikeuksien jälkeen juoksu kulki, ja alitin reilusti tavoiteaikani. 2019 olin oppinut tankkaamaan fiksummin ja tunsin reitin. Juoksin lähes saman ajan, vaikka olin huomattavasti heikommassa juoksukunnossa.
Sen jälkeen olen lukenut/kuunnellut paljon Suomen huippupolkujuoksijoiden tarinoita. Vaikka jokaisen polku huipulle on ollut erilainen, yksi neuvo toistuu: ultramatkalla juoksukilpailusta tulee syömiskilpailu. Jos elimistösi ei ota vastaan energiaa, kulku loppuu. Tai ei se lopu, jos on riittävästi tahdonvoimaa, mutta siitä tulee tuskallista ja hidasta. Maratonpiireissä tästä puhutaan nimellä “30km:n seinä”, sillä viimeisen päälle ammattimaisesti tankattu energiakin loppuu n. 90 minuutin kuluttua. Näiden kokemusten ja ohjeiden myötä, valmistauduin ensimmäiselle polku-ultralleni. Ja väitän, että todella tarkasti suunnitellun ja toteutetun syömisen ja juomisen vuoksi voitin monta kovempikuntoista kaveria.
Mutta ensimmäinen ultrani on sitten tarina erikseen.
Tutustu polkujuoksu- ja muihinkin valmennuksiimme kuntoile -sivulla.
Timo Hihnala
yrittäjä ja intohimoinen polkujuoksija