Tällä viikolla alkoi Haapajärven, ja voi olla koko Kalajokilaaksonkin, suurin keilakisa Split45 Champ. Kuusi viikkoa kestävään kilpailuun saatiin ensimmäisellä viikolla huikeat 4 suoritusta. Tasaisella taulukolla tämä tarkoittaa 24 suoritusta, joten oikein huonolla tuurilla joku osallistuja saattaa jäädä jopa finaalin ulkopuolelle. Palkintorahaa jaetaan 2165€ + SuperSunnuntai- ja viikkopalkinnot. Tasaisella taulukolla kilpailu tuottaa 768€ + turbot, eli jopa yli 800€. Miinus ratamaksun verot.
Tasaisen taulukon käyttäminen on tietysti vähän liioittelua. Parhaimmillaan nelirataiseen keilahalliinihan mahtuu jopa kahdeksan kilpakeilaajaa kerrallaan. Etenkin kisan loppupuolella saatetaan saavuttaa jopa hallinhoitajan märkä päiväuni, jolloin kaikki kisaerän kahdeksan paikkaa täyttyvät. Tällä kaudella tämä on ollut harvinaista.
No, ainahan minä olen valittanut kilpakeilaajien vähyydestä, mutta nyt huoli tuntuu olevan erityisen suuri koko lajin kannalta. Myös hyvin perinteisiltä ja hyvin hoidetuilta keilahalleilta kantautuu viestejä yhä vähenevistä kilpakeilaajista, ja suoritusmääristä. Korona aiheutti, ja aiheuttaa osin yhä, todella paljon vaikeuksia kaikille keilahalleille, mutta toisaalta harrastamisen vapautumisen myötä myös positiivisen piikin kilpakeilailuun. Nyt piikki tuntuu olevan enää keilahalliyrittäjien lihassa.
Omalta kannaltani kilpakeilaajien väheneminen on toki huolestuttavaa, mutta ei kuitenkaan suurin huolenaihe kilpailujen järjestäjänä. Suurin huolenaiheeni on se, että en tiedä, mitä kilpakeilaajat haluavat. Sen vuoksi en pysty järjestämään kilpailuja, joihin voisi saada järkevän määrän suorituksia. Ja järkevällä määrällä en tarkoita mahdollisimman suurta suoritusmäärää, vaan palkintosummaan suhteutettuna kohtuullista. Sellaista kisaa, josta jäisi jotain vaivanpalkkaa kilpailun järjestämisestä, eikä tarvitsisi maksaa, tai ainakin tehdä ilmaista työtä siitä ilosta, että saa järjestää keilakilpailun.
Mielestäni kilpakeilailu kuitenkin kuuluu keilahalliin, vaikka siitä ylimääräistä työtä koituukin. Mutta usko kilpakeilailun kannattavuuteen on koko ajan enemmän koetuksella.
Perinteisesti ajatusmaailma on ollut, että mitä isommat palkinnot, sitä kiinnostavampi turnaus. Näin ainakin itse ajattelin, kun vielä omistin kilpailulisenssin. Ensimmäisen virallisen kilpailuni keilasin Kuusamon perinteisessä Pääsiäiskisassa, joka oli silloin koko valtakunnan mittarilla merkittävä kisa. Enhän minä noviisi maajoukkuepelaajien, ja muiden huippukeilaajien seurassa pärjännyt ollenkaan. Mutta osallistuinpa kuitenkin, kun oli iso kisa, isot tasoitukset, ja eihän sitä koskaan tiedä… Vaikka omassa kilpakeilaamisessani palkintorahat eivät koskaan olleet pääasia, olihan se aina mukavampi haastaa itseään yrittämällä sisään isorahaiseen finaaliin. Joskus jopa pääsikin, ja sehän se vasta elämyksiä tarjosi.
Nyt tämä ajatusmaailma ei kuitenkaan tunnu enää pätevän. Olen useampana vuonna kuullut, kautta rantain tai toisen käden tietona, että tämä minun suurin turnaus onkin liian suuri osalle lähialueen keilaajista. Eihän siinä voi paikallinen pärjätä, kun on noin isot palkinnot. Huiput tulevat, ja vievät rahat. Turha siis osallistua lainkaan. Turha kannattaa paikallista, vähän isompaa turnausta. Turha haaveilla menestyksestä ennakkoon ajatellen kovempia vastaan. Turha harrastaa ylipäätään kilpakeilausta, jos pelkää kilpailua?
Suurin asia, joka ainakin omassa hallissani on muuttunut, on finaaliviikonlopun keilaajakato. Aivan kuin ei edes haluttaisi finaaliin, vaikka siihen olisi monella potentiaaliset mahdollisuudet. Käydään se pakollinen lappu, tai seuraottelu keilaamassa, mutta todellista yritystä finaaliin ei ole. Keilataan kilpaa, mutta ei haluta finaaliin ratkaisemaan lopullista paremmuutta, ja tienaamaan samalla vähän vaivanpalkkaakin harrastuksen kustannuksia kattamaan. En ymmärrä.
Esim. Syysturnauksessa finaaliraja oli olosuhteen vaikeustasoon nähden vähintään kohtuullinen, mutta viimeisenä karsintapäivänä tuli vain viisi suoritusta. Välillä viimeisessä karsintaerässä ei ole ollut yhtään keilaajaa. Kuten vaikkapa viime Winter Challengessa: https://split45.fi/kenen-esitys-kelpaa-broadwaylle/
Ennen finaaliviikot olivat täynnä jännitystä, ja täysiä kisaeriä. Tuleeko kauempaa uusia finaaliin pyrkiviä. Rajan sisällä olevat jännittivät, riittääkö oma suoritus finaaliin, ja usein olivat vielä puolustamassa paikkaansa viimeisissä lähdöissä. Enää ei tarvitse puolustaa, kun ei ole ketään pudottamassa. Ennen finaaliviikot olivat keilahalliyrittäjän parasta aikaa, nyt ne ovat lähinnä itkua ja hammasten kiristystä.
Pitäisikö siis palata vanhaan merkintäkilpailukulttuuriin? Kisaamaan pääsisi halvemmalla, mutta toisaalta ei voi voittaakaan mitään. Paitsi parempaa keskiarvoa, luokittain viikon parhaita tuloksia, ja ehkä jotain brikkejä tai suurmestarin arvoja, joista minun ikäiseni ei tiedä mitään. Mutta kuulemma ennen oli hienoa jahdata näitä, miksi ei nykyäänkin? Nyt osa valittaa kun keilaa huonosti, että keskiarvo laskee, ja kun keilaa hyvin, että tasoitukset laskee. Mikä tässä olikaan se varsinainen tavoite?
Kun itse vielä keilasin, sain nimeni lehteen pelkästään käymällä keilaamassa vaikkapa Ylivieskassa tai Kalajoella. Kalajaskassa luki komeasti nimi viikkokilpailutuloksissa, oli tulos sitten ihan mitä tahansa. Ja nämä julkaistiin siis joka viikko. Nykyään lähetän jokaisesta finaalista kirjoittamani jutun ja tulokset paikallislehtiin, mutta harvoin, onneksi sentään joskus, ne julkaistaan. Onko silloinen merkintäkilpailun luokan C-D Timo Hihnalan kuuden sarjan tulos vaikkapa 1021 ollut siis siihen aikaan merkittävämpi tieto maailmalle, kuin on vaikkapa Tomi Forsin finaalivoitto keskiarvolla 222 nykyään?
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että siirrymme takaisin merkintäkilpailukultturiin. Mikäli se tietää ennalta suunnilleen tietyn määrän suorituksia, ja se palvelee keilaajia, niin mikä jottei. Ei pienemmissä golf-kilpailuissakaan jaeta rahapalkintoja, ja osallistujat ovat aivan tyytyväisiä tähän. Seuroilta tosin loppuu se pieninkin mahdollisuus tehdä hieman toimintarahaa, koska sponsoreita on nykyään melko mahdotonta saada vain siihen, että on olemassa. Nyt kun nimittäin myös valtakunnansarjoja pelataan yhä harvemmissa seuroissa.
Vai olisiko joukkuepeleissä sittenkin keilailun tulevaisuus? Pitkästä aikaa jalkeille saatu Ylivieskan Keilailuliiton paikallissarja toi tiistaina tuvan täyteen leppoisissa tunnelmissa voitosta taistelevia keilaajia. Oli kiva ilta. Joukkuepuulaaki on ainakin Haapajärvellä suosittua. Ei tarvitse miettiä päätään puhki, tekeekö tällä kertaa joidenkin mielestä liian helpon, vai liian vaikean olosuhteen. Kaikki käy, ja tunnelma on hyvä.
Ymmärrän, että kustannusten noustessa yhä useamman talous on tiukalla, ja harrastukset ovat tietysti ensimmäisiä, joista joudutaan tinkimään. Ymmärrän, että polttoaine on kallista, eikä välttämättä tee mieli sitä kuluttaa tyhjänpäiväiseen, siis ajamalla keilakilpailuun. Ymmärtäkää, että tarpeeksi monen jäädessä toistuvasti kotisohvalle, kisat eivät pyöri.
Onko tosiaan siis niin, että lajin on parempi antaa hiipua pois uusien ja houkuttelevampien harrastusten tieltä. Narukoneet ja hohtokeilaus joka halliin 24/7, niin voidaan saada nuorisoa edes joskus käymään keilahallilla, eikä hallin henkilökunnan tarvitse ymmärtää keilailusta tai koneista mitään. Helpompaa saada työvoimaa.
Minne menet kilpakeilaaja? Kertoisit sen edes jollekin, niin ehkä me keilahalliyrittäjätkin saamme siitä jotain kautta tiedon. Suoraankin saa tulla antamaan ehdotuksia, vaikka se ei tunnu kuuluvan keilakulttuuriin.